Tekijä: kosmas

palaa syliinsyvyyksiin jossa villit versot rehevättuoksuvat, kasvavatkohti taivaitavaloa maailma on metsä pyhä, villilevollinen, myrkytettykastroitu, raiskattu poluton reitti meidän on kuoltavaja me kuolemme meidän on elettäväja me elämme metsä on uni  maailma on ajatusharhaan johtunutväärinkäsityspoltettu kohtu meidänon muututtavaja me muutumme uni on päättynyt meidän on herättäväja me heräämme maailma on metsä

nojaan tyhjään halun nuorat kireällä pitävät pystyssä ilma huurtuu, kuljen jääkukkien terälehdillä nousta saareen lepäämään hautaan   sanat hukkuvat painavat painuvat pohjaan kevyet vain katoavatja minä huojun taskussa merkillinen avain kenet nyt tahtoisin? uni huuhtoo päivieni rantoja ja aamujen hiljaisuutta nousta saareen raskaasti yksin tai ehkä sukeltaa sinun kanssasi tuokion ensin  kuoreni kovettuu koska muuten…

kuparinen ykseyden ymmärrys ja yksinäisyyden tulkaa vain kaikki mutta vain sinut haluan tunne tuulen puhallus ja kaikki veneet joita soudat voit muuttaa ne yhdeksi mikään ei minun maailmaani muuta rikkinäisen valon kuvat jotka tanssivat edessäni miljoonan silmän lailla jai guru deva om avoimet korvani odottavat kuiskaustasi

tahdon selvyyden ja haluan humaltua: tahdon valaistuaja haluan astua pimeään. sinä olet kirkas luen sinua niin kuvittelen tuskin tunnen sinua olet kaukana olet kirkas ja merkitset mittaamatonta polkua puutarhaan, maailmaan ota minut omaksesi jos tahdot

olen sokea ja olen itsekäs ja tulen pian hulluksi koska rakastuin ihan liian syvästi jos olisin viisas lähtisin merille kohtaisin myrskyn  tai mitä vain kasvaisin kuorestani löytäisin sinut  ilman odotusta mutta tässä kiemurtelen koska haluan sinut ja pelkään kuollakseni että ikuisuus on huomisen kuvitelmaa ja osani on eilisen tyhjyys että olen sokea ja itsekäs.

näkymättömät, herkät tuntosarvet värisevät löytävät toisensa rehellisyyden nimessä ja hyvä niin tältä elokuun kalliolta aukeaa neitseellinen maisema kun suhisevan tuulen kantama festivaali on nukahtanut heinäsirkkain nokturnoon mökissä he sytyttävät tulen ja kietovat unensa yhteen.

äänesi kuljettaa untani kohti vapaata maata ja vastaan sinulle   tässä tuntien ilmassa väreilevää sähköä viipeen poimuissa tuulenvireilyä on tuleva minkä on tultava

hiio-hei ei-mikään tule lähelle tai kosketa, liikuta tunteitamme kuin ääni: musiikki tai kuiskaus, tai laukaus tai särkyvä lasi, tai meri, ei-mikään mene yhtä syvälle, kuin vaikkapa nyt Lynchin ja Badalamentin pimeyden magia. hiio-hoi ei-mikään karkaa niin kauas kuin radioaallot avaruuteen…

yksin tapahtuneenakuvarajan ulkopuolella  nollat vierivät alas kalliolta älä hölmö niitä seuraa sillä tiedät jo kaiken minkä ne itseensä sulkevat sinussa asuvat tähdet ja kosmos sekä tulenpalava alku hyytävien jäiden sisuksissa unen pintojen alla