Pohdintaa radiosta

Viritän vastaanottimen sopivalle taajuudelle: siinä samassa olen fyysisessä yhteydessä – ilmassa kulkevien ääniaaltojen sekä avaruuksia taittavien sähköisten radioaaltojen avulla – toisessa paikassa olevaan ihmiseen, joka välittää minulle kahdenkeskisesti rupatellen ajatuksiaan ja valitsemaansa musiikkia virtaavassa muodossa. Aaltojen värähdysten mukana tunnelma, radion henki, kulkeutuu korvieni kautta sisääni ja ympäröi minut samoin kuin valo tai lämpö, kokonaisvaltaisesti ja välittömästi.

Ihmiskunnan suurimpia keksintöjä on radio. Kuten Marshall McLuhaninsa lukeneet tietävät, kaikki keksimämme ja käyttämämme erilaiset välineet (kuten esim. kieli, kirjoitus, raha, rautatie, auto, puhelin, elokuva, äänilevy, televisio, internet) avaavat ihmiselle uusia ulottuvuuksia ja muovaavat ihmiskunnan kehityskulkua suunnattomasti. Valitettavasti kuitenkin yleinen ymmärryksemme eri välineiden (ts. median) perustavanlaatuisesta ja keskenään tyystin erilaisesta vaikutuksesta itseemme tuntuu olevan yhtä heikoissa kantimissa kuin ymmärryksemme omasta vaikutuksestamme vaikkapa maailman nälänhätään ja kurjuuteen, ympäristökatastrofeihin tai tuotantoeläinten sydämettömään kohteluun. Surullinen tosiasia taitaa olla, että emme ihmiskuntana ole kiinnostuneet tavoittelemaan suurta ymmärrystä, sillä kuljemme helppoa konsumerismin tietä (kohti itsetuhoa); meille useimmille näyttää riittävän, että olomme on mukavaa ja tarpeemme tyydytetään. Ja jos nyt kuitenkin yksilöinä huolestumme maailman tilasta ja kehityskulusta, tänä päivänä tapaamme jakaa huolemme sosiaalisessa mediassa, jonka kautta saatamme saada välitöntä myötätuntoa, kannustusta tai lohtua samanmielisten ystävien kommenteista ja peukutuksista, kun samalla itse väline (eli some) tekee meistä entistä passiivisempia ja neuvottomampia itse asian eli yhteisen todellisuutemme ongelmien ratkaisemisen suhteen.
Radio on välineenä toista maata; se on luonteeltaan intiimi ja hyvin henkilökohtainen, mutta samalla potentiaalisesti erittäin voimakas yhteisöväline, joka toimii etenkin paikallisesti, mutta toisinaan myös karttaan piirretyt kansalliset rajat ylittäen, ja tekee näin joka puolella planeettaamme . Radio on myös globaalissa mittakaavassa verrattain tasa-arvoinen, sillä tavallisesti radiovastaanotin löytyy köyhimmästäkin kotitaloudesta ja syrjäisimmästäkin kylästä, ja periaatteessa radio-ohjelmaa voi tehdä kuka vain, jolla on oma ääni – ilman minkäänlaista koulutusta.

McLuhanin mediateorian käsitteiden mukaisesti siinä missä esimerkiksi televisio on viileä väline, radio on kuuma. Radion perusluonne ei ole pelkkää informaation välitystä vaan se on nimenomaisesti hengen välitystä – tämän seikanhan oivalsivat aikanaan perinpohjaisesti mm. eräät herrat Hitler sekä Churchill, jotka aikoinaan onnistuivat juurikin radion avulla saamaan koko kansan yhteishengen roihuamaan. Esimerkiksi television välityksellä vastaavanlaisen yhteishengen sytyttäminen ei olisi ollut mahdollista. Tokihan Hitlerin, Göbbelsin ja Speerin taide- ja propagandakoneisto hyödynsi kaikkia silloin käytettävissä olevia keinoja julistetaiteesta arkkitehtuuriin ja elokuvasta spektaakkeliin, ja oli näin ollen eräänlaista oman aikansa megalomaanista kokonaismediataidetta, mutta on luultavaa, että ilman radion sähköistävää vaikutusta koko kansakuntaa ei olisi saatu sysättyä yhteiselle tielle.

Radio on muutenkin vallankumouksellinen väline aivan toisella tavalla kuin televisio tai internet ja ns. sosiaalinen media; se käyttää aisteistamme vain yhtä – kuuloa – ja siksi se antaa kokemuksellisesti aivan eri tavalla vapautta sekä syvyyttä kuin audiovisuaalinen media. Koska kuva ei ole radion taakkana, se ei television tai näyttöruudun tavoin kahlitse huomiotamme vaan vapauttaa meidät käyttämään mielikuvitustamme sekä olemaan tilassa vapaammin, sosiaalisemmin ja huomaavaisemmin. Siinä missä kuva välittää yksinkertaista pinnallista informaatiota ja on helpommin lokeroitavissa, on ääni taas salaperäinen tunteiden liikuttaja ja näkymätön syvällisempi vaikuttaja – tämän ymmärtävät kaikki mainitsemisen arvoiset elokuvantekijät. Vaikuttavan musiikin tunkeutuminen ihmisen sisimpään on meille useimmille itsestäänselvyys; vain äänellä voi koskettaa ihmisen sielua.

Kärjistäen voidaan todeta, että kuvaan tottunut ihminen muuttuu kuvia pursuavassa maailmassa pinnalliseksi selailijaksi, ja audiovisuaaliseen videokuvaan tottunut muuttuu kaiken viihteen keskellä tositapahtumien suhteen sivulliseksi katselijaksi ja passiiviseksi kuluttajaksi. Älypuhelimen käyttö on entisestään pahentanut näyttöriippuvuuttamme – nykyisin vaikkapa bussissa lähes kaikki näyttävät istuvan hieman kumarassa käpertyneenä oman laitteensa hehkuun, ja integroitumisemme internetin kanssa on viimeistäänkin poistamassa sen luonnollisen rauhallisen rytmin, joka mahdollistaa ihmisen henkisen kasvun yhä ylöspäin, kohti tähtiä. Mutta meillä edelleen on vapaus valita toisin. Jos avaamme korvamme ja kuuntelemme, ja etenkin jos suljemme silmämme, näemme maailman paremmin ja kokonaisemmin – emme ole enää sivullisia vaan fyysisesti kaiken keskellä. Korviemme välissä voi alkaa tapahtua.

Radiolähetys on olemukseltaan välitön virta, joka kulkee suoraan lähettäjältä vastaanottajalle, johon sisältyy aina omanlaistaan tunnetta ja energiaa, joka jossain määrin aina välittyy kuulijalle.

Radio ja paikallinen elävä kulttuuri toimivat (parhaassa tapauksessa) orgaanisesti toisiaan ruokkien sekä rajattomasti rikastaen – epäkaupallisessa hengessä. Paikallinen (ja globaali) monikulttuurinen musiikki, marginaalissa toimivat musiikintekijät, runoilijat ja teatteriryhmät sekä monet muut relevanttia sisältöä luovat kulttuuritoimijat voivat löytää toisensa sekä oman yleisönsä radion välityksellä. Mielestäni tämä on yleisradion keskeisin tehtävä. Mutta kun kaupallisuuden logiikka tunkeutuu radion ytimiin yleisradiota myöten, on elävän kulttuurin hengitystila poissa.

Suomessa radio on nykyään surkeassa tilassa. Kaupallisesta radiosta en jaksaisi edes puhua, koska niiden sisältö on nykyisin niin suurilta osin sellaista kuraa, että niitä en pysty käytännössä enää juuri lainkaan kuuntelemaan. Aikanaanhan Radio City oli Suomessa vallankumouksellinen radio, joka toimi kyllä mainosrahoitteisesti – mutta silloin omaehtoinen sisältö vielä oli kuningas ja paljon painavampaa kuin jatkuvasti lisääntynyt, kaikista raoista tunkeva kaupallisuuden voima (joka konkreettisesti puski Radio Cityn kodin eli Lepakon nurin). Kun Radio City sitten ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja hiipui, Radio Helsinki jatkoi vapaan ja itsenäisen mainosradion soihdunkantajana joitakin vuosia, kunnes joutui sekin taipumaan olosuhteiden painosta yhä syvemmälle kapitalistiseen suohon – ensin Sanoman omistukseen ja lopulta yhdeksi melko tyhjänpäiväiseksi mainoskanavaksi tusinan muun rinnalla, kosiskellen autoilevia viihteestä ja urheilusta pitävää massaa pysyäkseen hengissä. BassoRadio toimii jossain määrin omaehtoisesti, koska sen kohdeyleisönä on urbaani elektronisesta musiikista pitävä nuorehko hipsterikansa, jolle kaupallisuus ilmeisesti on ihan ok ja kuuluu pakettiin.
Koska radiotaajuudet ovat Suomessa kauppatavaraa ja hinnat ovat pilvissä, tarkoittaa se käytännössä, että vain räikeän kapitalistisella logiikalla toimivat asemat pärjäävät kilpailussa, mikä taas tarkoittaa useimmiten isojen ketjujen valtaa, törkeää kuulijan aliarvioimista, idioottimaista yhdelle riittävän isolle kuulijaryhmälle kohdentamista, latteita ja suppeita ja puhkisoitettuja soittolistoja, isojen levy-yhtiöiden valtaa uuden musiikin esiin nostamisessa, läpeensä viihteellistä juontotyyliä ja tyhjänpäiväistä läpänheittoa, kompresoittua bassovoittoista tasapaksua äänimaisemaa, joka rytmitetään taajaan toistuvilla mauttomilla (muka makeilla) jingleillä sekä tietysti enemmän tai vähemmän ärsyttävillä radiomainoksilla.

Community media, whether broadcast or online, are crucial to ensuring media pluralism and freedom of expression, and are an indicator of a healthy democratic society. As an alternative medium to public and commercial media, as well as social media, they are characterized by their accountability to, and participation of, the communities they serve. They have a greater focus on local issues of concern and facilitate public platforms for debate and discussion.  -UNESCO

Suomessa – toisin kuin useimmissa muissa Euroopan maissa – ei ole elävää yhteisöradiokulttuuria, eikä sillä ole myöskään lain turvaamaa asemaa, vaikka EU ja UNESCO sitä suosittavat. Suomessa toimii kaupallisten lupien turvin viisi yhteisöradiota, joista Helsingin Lähiradio 100,3 on itselleni tuttu. Lähiradio on vapaa taajuus, joka antaa äänen maahanmuuttajaryhmille, uskonnollisille herätysliikkeille, kommunisteille sekä muutamille itsenäisille underground- ja kulttuuriohjelmien tekijöille. Sen ohjelmisto on siis melko vaihteleva sillisalaattisoppa, josta toki satunnaisesti voi löytää ohjelmahelmiä, vaikka kokonaisuutena sen profiili on peruskuuntelijan kuulokulmasta melko huomaamaton ja vähintäänkin outo.

Koska kaupallinen radio dominoi radioaaltoja, on myös Yleisradio joutunut miettimään kuulijastrategioitaan kohderyhmiä ajatellen, mikä ei välttämättä ole ollut kovin hyvä juttu radion kannalta. RadioMafia oli aikanaan erinomainen Ylen kanava, joka tarjosi melko paljon myös kokeellista ohjelmaa ja toimi suhteellisen hyvin jonkinlaisena valtakunnallisena vuorovaikutteisena kulttuuriasemana. RadioMafia kuitenkin pilkottiin YleX:ään (nuoret) ja YleQ:hun (yli kolmekymppiset), josta jälkimmäinen kuopattiin pian epäonnistuneena. YleX on mielestäni vielä epäonnistuneempi. Onneksi jotkut RadioMafian hienot ohjelmat jatkuvat edelleen, nyt Ylen ykkösellä, joka on melkeinpä ainoa kanava, jota itse nykyään kuuntelen (Lähiradio 100,3MHz:n ohella). Avaruusromua, Roman Schatzin Maamme-kirja, Etnoilta, Valkoista valoa, Ääniversumi, Jazzklubi…; kelpo ohjelmia tulee pitkin viikkoa, mistä olen kiitollinen, mutta kuitenkin… Miksi Yle 1 ei soita koskaan kiinnostavaa populaarimusiikkia, ja miksi rock- ja pop-musiikki on radiossa lähes aina joko nostalgiaa tai levy-yhtiöiden sinne syöttämiä uutuuksia? Jos kuuntelen vaikkapa BBC:n radiota, sieltä tuntuu tulevan koko ajan musiikkia, joka resonoi todellisuuden kanssa ihan eri sfääreillä kuin Ylessä, sillä parhaimmillaan radio (juuri nyt, tässä) ja omaehtoiset musiikintekijät (kaikkialla, tänään ja eilen) tosiaankin tuntuvat synnyttävän elävää rikasta kulttuuria symbioottisessa suhteessa toisiinsa.
Haluaisin milloin vain voida surffata radioaalloilla ja löytää sieltä odottamattomia asioita: tuntemattomia musiikintekijöitä, poliittista keskustelua, yhteiskunnallisten rakenteiden haastamista, monikulttuurista musiikkia naapurista, kirjallisuutta, kokeellista kuunnelmaa, gonzo- (ym) journalismia, epäkaupallisuutta, persoonallisuutta, ja niin edelleen.

Radio voi olla tulevaisuudessa jotain ihan muuta, jos tämä nykyinen yhteiskuntasysteemi saataisiin vaan kammettua historiaan. Radion ei myöskään välttämättä todellakaan tarvitse olla mikään massaviestin, vaan se voi olla syvällinen kommunikaatioväline meidän välillämme, marginaalin ruohonjuuriasema. Sellainen on perustettu, eläköön Korppiradio!

Orgaaninen marginaali

Kulttuurisena toimijana, muusikkona ja sosiaalisena ihmisenä pyrin toimimaan mahdollisimman paljon orgaanisessa marginaalissa. Termit on helppo ymmärtää väärin, joten yritän ensin selittää mitä tarkoitan orgaanisella. Orgaaninen merkitsee minulle luomua, ja jotain sellaista minkä vaikutelma ja vaikuttavuus ei ole keinotekoista vaan elimellistä, kokonaisvaltaista, juurevaa, luonnollista, haurasta. Epäorgaaninen sen sijaan on teollista, pinnallista, elotonta, kuolematonta, sielutonta, tuotettua.

Meidän elämämme ja kulttuurimme tänään on enenevissä määrin jälkimmäistä, koska digitaalinen aika on globaalin teollisen kapitalismin vyöryttämänä tekemässä ihmisestä epäorgaanisen toimijan. Orgaaninen kulttuuri on uhanalaista, sillä meidät on opetettu ja aivopesty syleilemään ja kaipaamaan tuota kehitystä, jonka tavoite on tunkeutua jokaiselle elämän alueelle. Kaikesta digitaalisesta rikastumisesta, internetistä ja älyteknologiasta huolimatta ihmiskunnan henkinen elämä uhkaa hyvin nopeasti muuttua pinnalliseksi ja köyhäksi, koska emme ymmärrä pysähtyä ja katsoa rauhassa ympärillemme. Ihmisen kiitäessä päätäpahkaa digitaaliseen utopiaan, pesuveden mukana on menossa orgaanisuus – joka on itse elämän ja kaikkeuden substanssi.

 

Eilinen ja huominen

Parilla viime vuosisadalla tapahtui käsittämätön määrä orgaanista kehitystä analogisen teknologian saralla. Valon ja äänen orgaaninen tallentaminen kehittyi huikeisiin sfääreihin synnyttäen mm. elokuvakulttuurin ja pop-musiikin, ja sähköiset viestimet – puhelin, radio sekä televisio – synnyttivät kukin omanlaatuisiaan edellytyksiä maailmanlaajuiseen viestintään. Kulttuurillisesti tämä kaikki oli ihmiskunnan kannalta mullistavaa, mutta teollisen maailman ihminen ei tietenkään voinut pysähtyä ja tyytyä tähän. Ihmisestä oli tehty kuluttaja, ja globaalin konsumerismin avainasioita on tottakai uutuuden viehätys – janoamme loputtomasti uutta, korvaamme kysymättä vanhentuneen ”ajanmukaisella”; elämämme kannalta jotain vielä mullistavampaa oli tiedossa.

Tämän vuosituhannen vaihteen kieppeillä digitaalinen aika sitten tuli ryminällä ja jäädäkseen. Sovellettavuus, materiattomuus ja kulumattomuus ovat digitaalisen valtteja, jotka löivät laudalta vanhentuneen analogisen teknologian. Digitaalisuus todellakin mahdollistaa paljon, ja siksi se on sekä tuottajan että kuluttajan unelma. Kapitalistin lisäksi digitaalisuutta arvostaa myös kommunisti, sillä se tuo uudet tuotantovälineet pois harvojen käsistä periaatteessa kaikille. Ja ideana digitaalisuus on myös jokaisen täydellisyyttä ja ikuisuutta kaipaavan ihmisen salainen unelma: edistyksen nimissä pyyhitään kuvasta pois epämääräinen, häiritsevä, epätoivottu aines.

Viimevaiheessa ns. älyteknologian kautta edennyt digitalisoituminen on jo tunkeutunut arkisen ja sosiaalisen elämämme jokaiseen sopukkaan ja radikaalisti muuttanut tapaa, jolla koemme todellisuuden. Emme ole vielä siirtyneet kokonaan virtuaaliseen todellisuuteen, mutta sinne meitä ollaan vauhdilla viemässä. Meidän mielemme on sinne jo kahlittu. Ihminen on toki edelleen orgaaninen olento, mutta automaatio korvaa yhä useammalla alueella ajattelun, pinnallinen nopea informaatio korvaa perehtymisen ja syventymisen, jatkuva kommunikaatio korvaa läsnäolevan mielen ja seurustelun.

Vinyyli-LP ei kuitenkaan kuollut, kuten ei myöskään filmikamera tai analogisyntetisaattori – ne vain sysättiin pois teollisen kehityksen jaloista. Nykyään ne ovat harrastajien ja taiteilijoiden keskuudessa suositumpia kuin vuosikausiin, mutta marginaalissa edelleen. Peruskuluttajalle analoginen on vain retrojuttu, joka on nykykehityksen kannalta vanhentunutta teknologiaa.

 

Digitaalisen luonne

Digitaalisessa on perustavanlaatuinen ongelma: se ei ole orgaanisessa mielessä todellista (niin kuin luonto on), vaan se on pelkkää dataa, pelkkiä ykkösiä ja nollia. Kun valokuva tallentuu filmille, kyseessä on oikeastaan maaginen prosessi – mutta digitaalinen valokuva on pelkkä taikatemppu.

Kun CD-levy saapui, se loksautti leuat: ei kulumista, ei rahinaa – ikuisuuden idea oli tuotu korviemme väliin. Tarkat korvat kuitenkin kuulivat, että vinyylilevyyn verrattuna CD:n soundista puuttuu jotain: luonnollista lämpöä. Kehitys digiteknologian saralla on ollut nopeaa – täydellisyyttä tavoitellaan aina vain tarkemmalla resoluutiolla ja paremmalla illuusiolla -, mutta vaikka aistimme useimmiten ostavat sen, kyseessä on aina huijaus. Emme saa tyytyä aistiemme huiputtamiseen vaan meidän tulee vaatia aitoa magiaa.

Sama ongelma on havaittavissa digitaalisessa kommunikaatiossa. Käsin (tai kirjoituskoneella) paperille kirjoitettu kirje esimerkiksi on täysin eri asia kuin sähköposti, vaikka asiasisältö niissä olisi täsmälleen sama – koska, Marshall McLuhanin sanoin, väline on viesti. Ihminen tiedostamattaan muuttuu käyttämiensä välineitten myötä. Siksi meidän on tärkeää tavata toisiamme, olla oikeasti läsnä ja kosketella muita asioita kuin digitaalisia ohjaimia ja näyttöjä.

Loppupelissä digitaalinen evoluutio mahdollistaa globaalin skaalan spektaakkelin ja pahimmillaan ihmismassojen ohjelmoimisen palvelemaan näkymättömien valtiaiden neoliberaaleja tarkoituksia. Annetaan jokaiselle unelma yksilöllisyydestä ja väline itsensä peilaamiseen, näin saadaan laumat tyytyväisiksi ja ohjautumaan haluttuun suuntaan. Orgaaninen marginaali ajetaan luoliin, maan alle, ahtaalle. Mutta toistaiseksi se marginaali yhä elää, sykkii ja hengittää musiikissa, taiteessa, yhdessäolossa.

En vastusta digitaalista sinänsä – mielestäni digitaaliset välineet voitaisiin myös saada palvelemaan ihmistä orgaanisen todellisuudemme ehdoilla; mutta digitaalisen luonteeseen tuntuu kuuluvan (välineiden kautta myös meihin välittyvä) tietty totalitarismi, minkä myötä se tuhoaa orgaanista maailmaa korvaten sitä virtuaalisella versiollaan. Samoin kuten metsiä ja luontoa muutetaan palvelemaan teollisuuden ja ahneuden tarpeita, samoin kuten älypuhelinteollisuus riistää luontoa ja käyttää köyhiä ihmisiä orjatyövoimanaan. Nykyisellään orgaaninen ei ole digitaaliselle tasaveroinen kumppani vaan alistettava hyödyke ja katu-uskottavuuden vuoksi käytettävä mauste.

 

Orgaaninen yhteisö

Ihmisen luova ajattelu on orgaanista, mutta digitaalinen eli binäärinen malli tulee mukaan ajattelutoimintaan silloin kun elämässä on tehokkuuden nimissä tehtävä valintoja ja kun lukitaan omat mielipiteet ehdottomiksi totuuksiksi oman arvomaailman mukaisesti. Ollako vai ei olla (ykkönen vai nolla?) – siinäpä kysymys.

Luovaa ja hidasta orgaanisuutta – joka peilaa sateenkaaren kaikissa väreissä – ei suuresti arvosteta nyky-yhteiskunnassa, koska se usein näyttäytyy päättämättömyytenä, kurittomuutena ja aikaansaamattomuutena. Orgaanisuus on anarkismia epäorgaanisuuden hallitsemassa maailmassa. Edistys edellyttää meiltä yhä useammin mustavalkoisia valintoja, kunnianhimoa ja jatkuvaa kilpailua. Se jakaa maailman kahtia – hyvään ja pahaan, meihin ja niihin muihin. Se velvoittaa osallistumaan systeemiin, jota ei saisi kyseenalaistaa.

Yhteisöllisesti ajateltuna commons on orgaanista toimintaa. Se on sitä että osallistutaan yhteiseen, ollaan luonteva osa kokonaisuutta. Voisimme valjastaa digitaalisen teknologian palvelemaan orgaanista todellisuutta. Commons ei valitettavasti kuitenkaan ole muodissa.

Fasismi on epäorgaanisen ajattelutoiminnan todellistumisen ääri-ilmiö. Mutta myös demokratia on perustaltaan epäorgaanista. Äänestäminen jakaa näennäisesti vallan kansalle (demos), mutta samalla se valitettavasti pyyhkäisee äänettömiin orgaanisen marginaalin. Enemmistövalta on alisteista kilpailulle ja kansansuosiolle, ja on päivä päivältä yhä enemmän populistista median valtaa, sosiaalisen median polarisoidessa mielipiteitä entisestään. Tänään demokratia nostaa valtaan populistin, joka liikuttaa mielensä mukaan jatkuvasti suurempaa laumaa, ja se on vain vallan näkyvä osa. Piilossa vaikuttaa rahan valta ja pyramidin huipulle kavunnut eliitti.

 

Marginaalin aseet

Orgaanisessa marginaalissa on anarkisti, muusikko, taiteilija ja shamaani, joka ei halua jakaa maailmaa kahtia, joka ei tunnusta mitään rajoja, joka haluaa ennen kaikkea olla yhteydessä luontoonsa ja ihmisyyteen, ja haluaa kyseenalaistaa ja haastaa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän joko asettumalla konfliktiin sen kanssa tai etsimällä ja rakentamalla pakoreittejä ulos siitä.

Minun nähdäkseni ja oman kokemukseni mukaan paras väline orgaaniseen kommunikaatioon ja yhteisöllisyyteen on radio. Äänen välityksellä on helpointa välittää läsnäolon orgaaninen preesens, ilman visuaalisen hallitsevaa elementtiä. Radion on tottakai oltava täysin riippumaton (ja siis epäkaupallinen), jolloin se voi toimia kommonaalisesti täysin orgaanisen yhteisönsä ehdoilla. Tällainen kanava on esimerkiksi Korppiradio. Orgaanisen marginaalin ei ole tarkoitus tavoitella massoja vaan tavoittaa toisemme; yksikin kuulija on jo jotain. Olennaista on että ohjelmien tekemiseen voi osallistua itse.

Muita aseita orgaaniselle marginaalille on vaikkapa elokuvakerhotoiminta, jamit ja konsertit, ja tietysti elävä taide kaikissa moninaisissa muodoissaan, joilla voimme pienesti tai suuresti vaikuttaa, koskettaa ja tavoittaa toisemme ihmisinä. Visuaalisen taiteen ja elävän musiikin yhdistys Vadelma pyrkii sinnikkäästi synnyttämään läsnäoloon perustuvaa yhteisöllistä toimintaa mm. edellämainituissa muodoissa; mikäli olet kiinnostunut, tervetuloa mukaan.

Eläköön orgaaninen marginaali!

Ulos naamakirjasta

Facebook on monessa mielessä ongelmallinen. Pahin ongelma siinä mielestäni on se, että sen käyttö on niin monelle itsestäänselvyys, jota ei edes saisi kyseenalaistaa. Onhan fb psykologisille tarpeillemme räätälöity toimiva media, jonka kautta muodostamme resonoivan verkoston, jossa voimme (vapaan itsekeskeisesti) olla sähköisesti jatkuvassa yhteydessä toisiimme. Saamme välitöntä tyydytystä, kun mielipiteemme ja päivityksemme saavat melkein aina vastakaikua ja peukutuksia. Asetelma on psykologisesti hyvin koukuttava, sillä me kaikki tietysti tykkäämme kun meitä kannustetaan. Tämän ohella toinen syy monille olla kyseenalaistamatta facebookin käyttöä on se, että ”kaikki” käyttävät sitä – jos haluaa pysyä kärryillä, mitä omassa skenessä tapahtuu, tai jos haluaa tiedottaa jostain mahdollisimman laajalle piirille, facebook on vastaus.

Omasta mielestäni fb:n käyttäminen kannattaa kuitenkin kyseenalaistaa. Syitä miettiä asiaa on useita.

  • Facebook on kuplakone. Fb:n ”älykkäät” algoritmit tallentavat jokaisen klikkauksen ja tykkäyksen, ja näiden perusteella suodattaa käyttäjän syötteestä pois kaiken sen, mistä et algoritmin mielestä luultavasti tykkää (filter bubble). Tästä seuraa se, että samanmielisten ja selkääntaputtelijoiden joukot tiivistyvät – fb ei pelkästään synnytä kuplia vaan myös sementoi ne. Tämä on yksi syy, miksi esimerkiksi rakentava yhteiskunnallinen keskustelu ei käytännössä ole fb:ssa mitenkään mahdollista. Sen sijaan kärjistynyt, polarisoitunut ”keskustelu” ja kaikenlaisten raja-aitojen pönkittäminen on arkipäivää.
  • Facebook on perusolemukseltaan eksklusiivinen ja eriarvoistava. Oman tilin luominen edellyttää fb:n sanelemien ehtojen hyväksymistä ja siirtymistä kaupallisesti toimivan yrityksen käyttäjäksi. Läpikapitalistisessa maailmassa aniharva kokee tätä edes häiritseväksi kynnykseksi vaan astuu asiaa sen kummemmin miettimättä yrityksen asiakkaaksi. Toisille kuitenkin avoimuus ja riippumattomuus ovat periaatekysymyksiä. Fb:n ulkopuolella olevat jäävät helposti kokonaan paitsi siellä tapahtuvasta tiedotuksesta, kun fb:n käyttäjät yhä useammin keskittävät ”me”-hengessä tiedotuksen vain sinne.
  • Facebook takoo rahaa. Fb:n tärkein tehtävä on tuottaa voittoa sen omistajille ja siinä se on erittäin hyvä. Sen tekemät miljardivoitot perustuvat lähes pelkästään siihen, että fb:n kaikki käyttäjät luovuttavat yrityksille ja mainostajille vapaaehtoisesti henkilökohtaisia tietojaan mieltymyksistään. Kassakone jakaa kansan kahtia, ja kuilu syvenee.
  • Facebook kerää käyttäjistä yksityistä tietoa ja luovuttaa ne Yhdysvaltain turvallisuusviranomaisille. Edward Snowdenin NSA-vuodon jälkeen meillä on ollut tiedossa, että Big Brother todellakin valvoo meitä. Voimme nukkua yömme turvassa kun tiedämme, että mahdollisten terroristien, toisinajattelijoiden ja seksuaalisesti poikkeavien henkilöllisyys on facebookin ansiosta viranomaisten rekisterissä.
  • Facebook synnyttää ja vahvistaa kertakäyttökulttuuria. Fb:n uutissyöte on sähköinen puuro, jossa kaikki asiat ovat saman arvoisia, ja painuvat unholaan yhtä nopeasti. Kuvat hukkuvista pakolaislapsista ja suloisista kissanpennuista kulkevat yhtä nopeasti ohitsemme. Kulutuskulttuurimme lapsina janoamme aina uutta ja väheksymme eilispäivän juttuja kuluneina, olivat ne miten järisyttäviä tahansa.
  • Facebook on aikasyöppö. Fb:n käyttö on usein jossain määrin viihdyttävää ja aina koukuttavaa. Tästä johtuen fb:n ääressä saattaa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Käyttämisen jälkeen useimmiten kuitenkin on sellainen olo, että ajan olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin. Hyvin harvoin fb:n käyttökokemus on samalla tavoin sielua ravitseva, kuten vaikkapa hyvän kirjan lukeminen tai teatterissa tai konsertissa käyminen on.

Väline on viesti, sanoi Marshall McLuhan. Olemme sellaisia kuin käyttämämme media ominaisuuksillaan meistä muovaa. Jos valitsemme katsoa fb:n perustavanlaatuisia rakenteellisia haittoja läpi sormien ja jatkamme fb:n käyttäjinä, hyväksymme sen käyttämän huomaamattoman vallan, joka ohjaa elämämme suuntaa, ja alamme yhä kärjistyneemmin elää sen meihin iskostamalla tavalla. Maailmaa olisi opittava arvostamaan kokonaisena organismina, jossa luonto ja ihminen on tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa, ja kaikki ihmiset ovat veljiä ja siskoja keskenään. Fb vie meitä kauemmas tästä ideasta ja rakentaa yhä isompia muureja ihmisten välille.

Pelkästään Facebook ei tietenkään ole ongelma, vaan kysymys on tästä koko vallitsevasta globalisoituneesta neoliberaalista yhteiskuntajärjestelmästämme, jossa vallalla on itsekkyys, riisto ja väkivalta, ja jonka polttoainena on ahneus, viha ja pelko. Systeemi ruokkii myös Googlen ja Facebookin kaltaisia muutamaa jättiyritystä ja siirtää valtaa pois kansalta. Kansalaisvaikuttaminen on näennäistä puuhastelua, ellei se ennen pitkää löydä itsensä arvoista välinettä orgaaniseen kommunikointiin ja kommonaalisen yhteistoimintaan.

Residenssiblogi

Residenssikuukauteni Rasissa maaseudun rauhassa on alkanut musiikin ja säätämisen merkeissä. Korppiradion uusi lähetysstudio on nyt Rasin vanhan Kansakoulun salissa, ja kaikki kitarat on vireessä. Tänään on maanantai ja aurinko paistaa.

Luin Nicholas Carrin kirjan Pinnalliset – Mitä internet tekee aivoillemme? (Shallows, 2009). Carr päivittää Marshall McLuhanin mediateoriat tähän päivään ja piirtää erinomaisen tarkkanäköisesti tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvaa kokonaiskuvaa maailmasta johon olemme uusimman teknologisen harppauksen myötä siirtyneet ja siirtymässä. (Carrin uusin kirja Glass Cage kartoittaa samoja älyteknologian ja automaation vaikutuksia ihmisen käyttäytymiseen ja ajatteluun.)

Kirjan aihe koskettaa meitä kaikkia ja johtopäätökset ovat hälyttäviä. Internet ja älyteknologia muuttaa ihmistä isolla skaalalla; aivomme konkreettisesti sopeutuvat uusimpien työkalujemme tarjoamaan helppouteen ja tottuvat selailevaan, pinnalliseen ja häiriöiden jatkuvasti keskeyttämään tapaan käsitellä tietoa. Tämän kehityksen hinta on kallis: menettäessämme aivoistamme kyvyn rauhalliseen syventymiseen, menetämme samalla kyvyn empatiaan ja myötätuntoon. Koneen syleileminen tekee meistä koneen kaltaisen ja ihmisyys pakenee marginaaliin.

Miten tämä kehitys on käännettävissä? Väitän että se jatkuu, mutta myös kääntyy (koska kosmoksen lait jatkavat toimintaansa ihmisestä riippumatta). Ihmisyys ei katoa kokonaan, vaan se kerääntyy navaksi, jonka energia tiivistyneenä on muutoksen alku.

Tämän luottavaisen tietoisuuden valossa itse näen yhtäläisyyden ruohonjuuritason liikehdinnän, tiettyjen uusien lähtökohdiltaan vallankumouksellisten hankkeiden välillä, joita on nousemassa erilaisista toimijakentistä. Vallankumouksellisuudella tarkoitan kriittisyyttä – että mieltämme hallitseva valta asetetaan kyseenalaiseksi, oli kyse kulutustottumuksista, ajattelun tai yhteiskunnallisista rakenteista, tai yhdessä toimimisen muodoista. Näistä uusista yhteisöllisistä ja avoimista toimijoista mainittakoon Vapaa yliopistoCommons.fi sekä Kammari, joka toimii avoimena kulttuuritilana Helsingin Kalliossa kooten toimijoita yhteen, sekä oma kanavamme Korppiradio.

Myöskin kymmenen vuotta Helsingin ruohonjuurikulttuurikentällä toiminut Vadelma ry on nyt tietoisemmin etsimässä omaa rooliaan tässä paletissa. Analoginen, inhimillinen, yhteinen ja omaehtoinen on oma luova maailmamme – avoin kupla joka etsii yhteyttä muihin kupliin.

Pyrin nyt maaliskuussa residenssiaikanani kirjoittamaan vähintään pari kertaa viikossa ajatuksia tänne blogiin. En tosin lupaa mitään. Nautin täällä vallitsevasta vapaudesta (kuten kissanikin) sekä mahdollisuudesta edistää spontaanisti ja suunnitellusti musiikki- ja radioprojekteja sekä synnyttää uusia ideoita. Aikaa on (vain/peräti) kolme viikkoa, katsotaan miten menee.