Netti-aktiivisuus on näköjään kohdallani hyvinkin kausiluontoista, ainakin mitä tulee blogikirjoitteluuni. Viime pj-kirjoituksestani on vierähtänyt puolentoista vuoden tovi.
Kaikki muukin kirjoitteluharrasteluni on viime aikoina rajoittunut muutamaan uuteen biisiin sekä satunnaisiin Vadelmaan tai muihin töihini liittyviin välttämättömyyksiin; muistiinpanoihin, suunnitelmiin ja sen sellaisiin.
Kirjoittaminen – erityisesti ajatuksella – on kuitenkin aina ollut minulle antoisaa, se ehjää pirstaleista maailmankuvaa ja kypsyttää ajatusten ituja. Samoin kuin hyvän kirjan lukeminen tekee hyvää mielelle; sanojen ja lauseiden takaa avautuu maisema, joka parhaassa tapauksessa ottaa sisäänsä ja antaa pohjan kulkea ja tilan hengittää.
Parhaassa tapauksessa kirjoittaminen vie yhä uusiin avariin maisemiin, jossa olemassaolon eri puolet saavat sulaa irti itsestään ja vain olla.
Tämän paluun kirjoittamisen pariin käynnisti hyvin negatiivinen tunne – jostain inhon, surun, vihan ja säälin välimaastosta;
näin sattumalta televisiosta MTV3-kanavalta pienen pätkän Idols-ohjelmaa. Nähdäkseni Idols-formaatissa kiteytyy läntisen maailmamme onnettomuus ja sokea piste.
Se että kilpailu nostetaan päämääräksi, ja suosio ja maine korkeimmaksi tavoitteeksi.
Se että ihmiset jo lapsesta saakka huiputetaan tavoittelemaan Unelmaa.
Se että ne, jotka eivät sovi muottiin, lytätään ilmeisen julmasti.
Ja se, että siitä lyttäämisestä tehdään viihdettä, koko kansalle.
Ja pahinta kaikessa on, että siinä sivussa Koneisto ruokkii itseään, ja samalla sitä äärioikeistolaista arvomaailmaa, joka sen on synnyttänyt. Leipää ja sirkushuveja!
Mutta samalla minussa heräsi torkkuva kapinallinen, ja oivalsin että kapinalle on olemassa jo kanava: Vadelma. Olemme toki pienen pieni tekijä ja yleisömme on harvalukuinen, mutta me olemme. Me olemme vapaita tekemään vaihtoehtoista, omaehtoista kulttuuria, luomaan mahdollisuuksia luovaan ilmaisuun ilman kilpailua, ilman muottia, ilman voittajia ja häviäjiä.