Vadelman tiloissa syyskuun lopussa järjestetty Potlatch-klubi oli oivallinen uusi kulttuurioven avaus. Tapahtuman tunnelma oli hieno ja harmooninen; esiintyjät, yleisö ja tila sopivat hyvin yhteen.
Galleria-viritykset, kuten tuleva Maa-tilan näyttely, ovat hienoja yhteisiä efortteja.
Mutta jostain on hiipinyt tunne, että tällaisen edellämainitun kaltaisen kulttuuritoiminnan lippu ei ole yhdistyksessämme ainakaan kovin korkealla – joskaan ei vielä sentään puolitangossakaan.
Vadelma ei todellakaan pyri olemaan elitistinen yhdistys, mutta kehittyvän toiminnan lomassa on alkanut tuntua, että osa jäsenistämme on väärässä yhdistyksessä. Sillä mielestäni vähän liikaa saavat kaikua pelkkää bilettämistä puoltavat äänet, halutaan huvia ja humalaa – : ( voihan musiikkia ja muuta scheibaa tehdä siinä sivussa.. )
Tämä havainto kavahduttaa, koska Vadelma-toiminnan jatkuminen mahdollisissa uusissa isommissa puitteissa edellyttää pientä yleistä ryhdistäytymistä tai ainakin kulttuuritoimintaa häiritsevien elementtien aisoissa pitämistä.
Ongelman taustalla on yhdistyksen rakenteellinen lähtökohta, jäsenten jakautuminen pääosin (A) artisteihin ja (B) bändiläisiin. Motivaatiota Vadelman yhteisölliseen progressiivisuuteen ei kaikilta löydy, mikä toisaalta siis (B) on ymmärrettävää. Mutta yhteisöllisyys tuppaa nousta silti sosiaalisen kanssakäymisen kautta, kun Vadelmasta tulee olohuone tai pubi. Niin myös toiveet tai vaateet Vadelman luonteesta…
Haluaisin uskoa, että Vadelma kykenee löytämään toiminnallisesti hyvän organisaatiomallin monenkirjavalle jäsenistölleen. Ehkäpä tätä A/B-jakoista olemassaoloa pystytään ennen pitkää jossain määrin käsittelemään ja muovaamaan yhtenäisemmäksi uusien kanaviemme, toimituksellisen toiminnan myötä, mikäli sellaista saamme aikaan.
Köydenvetoa jäsenistön kesken kulttuuritoiminnan lipputangon juurella emme kaipaa.
Emme myöskään tarvitse enää bileitä (pikkujouluja ehkä lukuunottamatta:), vaan saunailtoja, yhteisiä illallisia ja enemmän avointa keskustelua.