ajatuksia

Orgaaninen marginaali

Kulttuurisena toimijana, muusikkona ja sosiaalisena ihmisenä pyrin toimimaan mahdollisimman paljon orgaanisessa marginaalissa. Termit on helppo ymmärtää väärin, joten yritän ensin selittää mitä tarkoitan orgaanisella. Orgaaninen merkitsee minulle luomua, ja jotain sellaista minkä vaikutelma ja vaikuttavuus ei ole keinotekoista vaan elimellistä, kokonaisvaltaista, juurevaa, luonnollista, haurasta. Epäorgaaninen sen sijaan on teollista, pinnallista, elotonta, kuolematonta, sielutonta, tuotettua.

Meidän elämämme ja kulttuurimme tänään on enenevissä määrin jälkimmäistä, koska digitaalinen aika on globaalin teollisen kapitalismin vyöryttämänä tekemässä ihmisestä epäorgaanisen toimijan. Orgaaninen kulttuuri on uhanalaista, sillä meidät on opetettu ja aivopesty syleilemään ja kaipaamaan tuota kehitystä, jonka tavoite on tunkeutua jokaiselle elämän alueelle. Kaikesta digitaalisesta rikastumisesta, internetistä ja älyteknologiasta huolimatta ihmiskunnan henkinen elämä uhkaa hyvin nopeasti muuttua pinnalliseksi ja köyhäksi, koska emme ymmärrä pysähtyä ja katsoa rauhassa ympärillemme. Ihmisen kiitäessä päätäpahkaa digitaaliseen utopiaan, pesuveden mukana on menossa orgaanisuus – joka on itse elämän ja kaikkeuden substanssi.

 

Eilinen ja huominen

Parilla viime vuosisadalla tapahtui käsittämätön määrä orgaanista kehitystä analogisen teknologian saralla. Valon ja äänen orgaaninen tallentaminen kehittyi huikeisiin sfääreihin synnyttäen mm. elokuvakulttuurin ja pop-musiikin, ja sähköiset viestimet – puhelin, radio sekä televisio – synnyttivät kukin omanlaatuisiaan edellytyksiä maailmanlaajuiseen viestintään. Kulttuurillisesti tämä kaikki oli ihmiskunnan kannalta mullistavaa, mutta teollisen maailman ihminen ei tietenkään voinut pysähtyä ja tyytyä tähän. Ihmisestä oli tehty kuluttaja, ja globaalin konsumerismin avainasioita on tottakai uutuuden viehätys – janoamme loputtomasti uutta, korvaamme kysymättä vanhentuneen ”ajanmukaisella”; elämämme kannalta jotain vielä mullistavampaa oli tiedossa.

Tämän vuosituhannen vaihteen kieppeillä digitaalinen aika sitten tuli ryminällä ja jäädäkseen. Sovellettavuus, materiattomuus ja kulumattomuus ovat digitaalisen valtteja, jotka löivät laudalta vanhentuneen analogisen teknologian. Digitaalisuus todellakin mahdollistaa paljon, ja siksi se on sekä tuottajan että kuluttajan unelma. Kapitalistin lisäksi digitaalisuutta arvostaa myös kommunisti, sillä se tuo uudet tuotantovälineet pois harvojen käsistä periaatteessa kaikille. Ja ideana digitaalisuus on myös jokaisen täydellisyyttä ja ikuisuutta kaipaavan ihmisen salainen unelma: edistyksen nimissä pyyhitään kuvasta pois epämääräinen, häiritsevä, epätoivottu aines.

Viimevaiheessa ns. älyteknologian kautta edennyt digitalisoituminen on jo tunkeutunut arkisen ja sosiaalisen elämämme jokaiseen sopukkaan ja radikaalisti muuttanut tapaa, jolla koemme todellisuuden. Emme ole vielä siirtyneet kokonaan virtuaaliseen todellisuuteen, mutta sinne meitä ollaan vauhdilla viemässä. Meidän mielemme on sinne jo kahlittu. Ihminen on toki edelleen orgaaninen olento, mutta automaatio korvaa yhä useammalla alueella ajattelun, pinnallinen nopea informaatio korvaa perehtymisen ja syventymisen, jatkuva kommunikaatio korvaa läsnäolevan mielen ja seurustelun.

Vinyyli-LP ei kuitenkaan kuollut, kuten ei myöskään filmikamera tai analogisyntetisaattori – ne vain sysättiin pois teollisen kehityksen jaloista. Nykyään ne ovat harrastajien ja taiteilijoiden keskuudessa suositumpia kuin vuosikausiin, mutta marginaalissa edelleen. Peruskuluttajalle analoginen on vain retrojuttu, joka on nykykehityksen kannalta vanhentunutta teknologiaa.

 

Digitaalisen luonne

Digitaalisessa on perustavanlaatuinen ongelma: se ei ole orgaanisessa mielessä todellista (niin kuin luonto on), vaan se on pelkkää dataa, pelkkiä ykkösiä ja nollia. Kun valokuva tallentuu filmille, kyseessä on oikeastaan maaginen prosessi – mutta digitaalinen valokuva on pelkkä taikatemppu.

Kun CD-levy saapui, se loksautti leuat: ei kulumista, ei rahinaa – ikuisuuden idea oli tuotu korviemme väliin. Tarkat korvat kuitenkin kuulivat, että vinyylilevyyn verrattuna CD:n soundista puuttuu jotain: luonnollista lämpöä. Kehitys digiteknologian saralla on ollut nopeaa – täydellisyyttä tavoitellaan aina vain tarkemmalla resoluutiolla ja paremmalla illuusiolla -, mutta vaikka aistimme useimmiten ostavat sen, kyseessä on aina huijaus. Emme saa tyytyä aistiemme huiputtamiseen vaan meidän tulee vaatia aitoa magiaa.

Sama ongelma on havaittavissa digitaalisessa kommunikaatiossa. Käsin (tai kirjoituskoneella) paperille kirjoitettu kirje esimerkiksi on täysin eri asia kuin sähköposti, vaikka asiasisältö niissä olisi täsmälleen sama – koska, Marshall McLuhanin sanoin, väline on viesti. Ihminen tiedostamattaan muuttuu käyttämiensä välineitten myötä. Siksi meidän on tärkeää tavata toisiamme, olla oikeasti läsnä ja kosketella muita asioita kuin digitaalisia ohjaimia ja näyttöjä.

Loppupelissä digitaalinen evoluutio mahdollistaa globaalin skaalan spektaakkelin ja pahimmillaan ihmismassojen ohjelmoimisen palvelemaan näkymättömien valtiaiden neoliberaaleja tarkoituksia. Annetaan jokaiselle unelma yksilöllisyydestä ja väline itsensä peilaamiseen, näin saadaan laumat tyytyväisiksi ja ohjautumaan haluttuun suuntaan. Orgaaninen marginaali ajetaan luoliin, maan alle, ahtaalle. Mutta toistaiseksi se marginaali yhä elää, sykkii ja hengittää musiikissa, taiteessa, yhdessäolossa.

En vastusta digitaalista sinänsä – mielestäni digitaaliset välineet voitaisiin myös saada palvelemaan ihmistä orgaanisen todellisuudemme ehdoilla; mutta digitaalisen luonteeseen tuntuu kuuluvan (välineiden kautta myös meihin välittyvä) tietty totalitarismi, minkä myötä se tuhoaa orgaanista maailmaa korvaten sitä virtuaalisella versiollaan. Samoin kuten metsiä ja luontoa muutetaan palvelemaan teollisuuden ja ahneuden tarpeita, samoin kuten älypuhelinteollisuus riistää luontoa ja käyttää köyhiä ihmisiä orjatyövoimanaan. Nykyisellään orgaaninen ei ole digitaaliselle tasaveroinen kumppani vaan alistettava hyödyke ja katu-uskottavuuden vuoksi käytettävä mauste.

 

Orgaaninen yhteisö

Ihmisen luova ajattelu on orgaanista, mutta digitaalinen eli binäärinen malli tulee mukaan ajattelutoimintaan silloin kun elämässä on tehokkuuden nimissä tehtävä valintoja ja kun lukitaan omat mielipiteet ehdottomiksi totuuksiksi oman arvomaailman mukaisesti. Ollako vai ei olla (ykkönen vai nolla?) – siinäpä kysymys.

Luovaa ja hidasta orgaanisuutta – joka peilaa sateenkaaren kaikissa väreissä – ei suuresti arvosteta nyky-yhteiskunnassa, koska se usein näyttäytyy päättämättömyytenä, kurittomuutena ja aikaansaamattomuutena. Orgaanisuus on anarkismia epäorgaanisuuden hallitsemassa maailmassa. Edistys edellyttää meiltä yhä useammin mustavalkoisia valintoja, kunnianhimoa ja jatkuvaa kilpailua. Se jakaa maailman kahtia – hyvään ja pahaan, meihin ja niihin muihin. Se velvoittaa osallistumaan systeemiin, jota ei saisi kyseenalaistaa.

Yhteisöllisesti ajateltuna commons on orgaanista toimintaa. Se on sitä että osallistutaan yhteiseen, ollaan luonteva osa kokonaisuutta. Voisimme valjastaa digitaalisen teknologian palvelemaan orgaanista todellisuutta. Commons ei valitettavasti kuitenkaan ole muodissa.

Fasismi on epäorgaanisen ajattelutoiminnan todellistumisen ääri-ilmiö. Mutta myös demokratia on perustaltaan epäorgaanista. Äänestäminen jakaa näennäisesti vallan kansalle (demos), mutta samalla se valitettavasti pyyhkäisee äänettömiin orgaanisen marginaalin. Enemmistövalta on alisteista kilpailulle ja kansansuosiolle, ja on päivä päivältä yhä enemmän populistista median valtaa, sosiaalisen median polarisoidessa mielipiteitä entisestään. Tänään demokratia nostaa valtaan populistin, joka liikuttaa mielensä mukaan jatkuvasti suurempaa laumaa, ja se on vain vallan näkyvä osa. Piilossa vaikuttaa rahan valta ja pyramidin huipulle kavunnut eliitti.

 

Marginaalin aseet

Orgaanisessa marginaalissa on anarkisti, muusikko, taiteilija ja shamaani, joka ei halua jakaa maailmaa kahtia, joka ei tunnusta mitään rajoja, joka haluaa ennen kaikkea olla yhteydessä luontoonsa ja ihmisyyteen, ja haluaa kyseenalaistaa ja haastaa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän joko asettumalla konfliktiin sen kanssa tai etsimällä ja rakentamalla pakoreittejä ulos siitä.

Minun nähdäkseni ja oman kokemukseni mukaan paras väline orgaaniseen kommunikaatioon ja yhteisöllisyyteen on radio. Äänen välityksellä on helpointa välittää läsnäolon orgaaninen preesens, ilman visuaalisen hallitsevaa elementtiä. Radion on tottakai oltava täysin riippumaton (ja siis epäkaupallinen), jolloin se voi toimia kommonaalisesti täysin orgaanisen yhteisönsä ehdoilla. Tällainen kanava on esimerkiksi Korppiradio. Orgaanisen marginaalin ei ole tarkoitus tavoitella massoja vaan tavoittaa toisemme; yksikin kuulija on jo jotain. Olennaista on että ohjelmien tekemiseen voi osallistua itse.

Muita aseita orgaaniselle marginaalille on vaikkapa elokuvakerhotoiminta, jamit ja konsertit, ja tietysti elävä taide kaikissa moninaisissa muodoissaan, joilla voimme pienesti tai suuresti vaikuttaa, koskettaa ja tavoittaa toisemme ihmisinä. Visuaalisen taiteen ja elävän musiikin yhdistys Vadelma pyrkii sinnikkäästi synnyttämään läsnäoloon perustuvaa yhteisöllistä toimintaa mm. edellämainituissa muodoissa; mikäli olet kiinnostunut, tervetuloa mukaan.

Eläköön orgaaninen marginaali!

ajatuksia

Residenssiblogi

Residenssikuukauteni Rasissa maaseudun rauhassa on alkanut musiikin ja säätämisen merkeissä. Korppiradion uusi lähetysstudio on nyt Rasin vanhan Kansakoulun salissa, ja kaikki kitarat on vireessä. Tänään on maanantai ja aurinko paistaa.

Luin Nicholas Carrin kirjan Pinnalliset – Mitä internet tekee aivoillemme? (Shallows, 2009). Carr päivittää Marshall McLuhanin mediateoriat tähän päivään ja piirtää erinomaisen tarkkanäköisesti tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvaa kokonaiskuvaa maailmasta johon olemme uusimman teknologisen harppauksen myötä siirtyneet ja siirtymässä. (Carrin uusin kirja Glass Cage kartoittaa samoja älyteknologian ja automaation vaikutuksia ihmisen käyttäytymiseen ja ajatteluun.)

Kirjan aihe koskettaa meitä kaikkia ja johtopäätökset ovat hälyttäviä. Internet ja älyteknologia muuttaa ihmistä isolla skaalalla; aivomme konkreettisesti sopeutuvat uusimpien työkalujemme tarjoamaan helppouteen ja tottuvat selailevaan, pinnalliseen ja häiriöiden jatkuvasti keskeyttämään tapaan käsitellä tietoa. Tämän kehityksen hinta on kallis: menettäessämme aivoistamme kyvyn rauhalliseen syventymiseen, menetämme samalla kyvyn empatiaan ja myötätuntoon. Koneen syleileminen tekee meistä koneen kaltaisen ja ihmisyys pakenee marginaaliin.

Miten tämä kehitys on käännettävissä? Väitän että se jatkuu, mutta myös kääntyy (koska kosmoksen lait jatkavat toimintaansa ihmisestä riippumatta). Ihmisyys ei katoa kokonaan, vaan se kerääntyy navaksi, jonka energia tiivistyneenä on muutoksen alku.

Tämän luottavaisen tietoisuuden valossa itse näen yhtäläisyyden ruohonjuuritason liikehdinnän, tiettyjen uusien lähtökohdiltaan vallankumouksellisten hankkeiden välillä, joita on nousemassa erilaisista toimijakentistä. Vallankumouksellisuudella tarkoitan kriittisyyttä – että mieltämme hallitseva valta asetetaan kyseenalaiseksi, oli kyse kulutustottumuksista, ajattelun tai yhteiskunnallisista rakenteista, tai yhdessä toimimisen muodoista. Näistä uusista yhteisöllisistä ja avoimista toimijoista mainittakoon Vapaa yliopistoCommons.fi sekä Kammari, joka toimii avoimena kulttuuritilana Helsingin Kalliossa kooten toimijoita yhteen, sekä oma kanavamme Korppiradio.

Myöskin kymmenen vuotta Helsingin ruohonjuurikulttuurikentällä toiminut Vadelma ry on nyt tietoisemmin etsimässä omaa rooliaan tässä paletissa. Analoginen, inhimillinen, yhteinen ja omaehtoinen on oma luova maailmamme – avoin kupla joka etsii yhteyttä muihin kupliin.

Pyrin nyt maaliskuussa residenssiaikanani kirjoittamaan vähintään pari kertaa viikossa ajatuksia tänne blogiin. En tosin lupaa mitään. Nautin täällä vallitsevasta vapaudesta (kuten kissanikin) sekä mahdollisuudesta edistää spontaanisti ja suunnitellusti musiikki- ja radioprojekteja sekä synnyttää uusia ideoita. Aikaa on (vain/peräti) kolme viikkoa, katsotaan miten menee.

Puheenjohtajan päiväkirja

Vadelman toimintasuunnitelma 2015

1) luovan tekemisen mahdollistaminen

1.1) Tilat
1.1.1) Eurantien Bunkkeri
1.1.2) Illusia
1.1.3) muut tilat
1.1.3.1) Ravintola Prankkari
1.1.3.2) Kammari
1.1.3.3) Oranssi
1.1.3.4) Villa Pinky

1.2) Kanavat
1.2.1) Hillo
1.2.2) Korppiradio
1.2.3) Tapahtumat
1.2.4) M2HZ
1.2.5) Nettisivusto

1.3) Toimintaa
1.3.1) Radiotoiminta
1.3.2) Lehden toimitus
1.3.3) Ääni- ja videopajat
1.3.4) Musiikkituotanto
1.3.5) Tapahtumat ja hallinto
1.3.6) Kerhotoiminta

1.4) Verkosto
1.4.1) Vadelman jäsenverkosto
1.4.2) Osuuskunta Armas kollektiivi

2) Yhteisöllinen ja julkinen elävän kulttuurin toiminta

2.1) Toiminnan periaatteet ja tausta-ajatuksia
2.1.1) avoimuus, luovuus, väkivallattomuus, tasa-arvo, uskonnon ja ajattelun vapaus, monikulttuurisuus
2.1.2) läsnäoleva sosiaalisuus, suora kohtaaminen
2.1.3) raha, rakenteellinen kapitalismi, commons
2.1.4) ruohonjuureva yhteisyys, anarkismi, diy, punk
2.1.5) universaalisuus ja pienimuotoisuus

2.2) Kulttuurin synnyttäminen
2.2.1) yhdistyksen sisäinen toiminta
2.2.2) julkinen kulttuuritoiminta

2.3) Varainhankinta
2.3.1) avustukset
2.3.2) jäsenmaksut ja tukijäsenmaksut
2.3.3) hillo ja pääsymaksut

3) Organisaation kehittäminen

3.1) luottamustehtävät
3.1.1) hallitus
3.1.2) rahastonhoitaja
3.1.3) kulttuuripäällikkö
3.1.4) sihteeri
3.1.5) hillon päätoimittaja

3.2) jäsenyys ja jäsenverkoston aktivointi
3.3) uusien jäsenien kutsuminen

Puheenjohtajan päiväkirja

yhteistoiminnan muotoseikoista

Tänään Totuusradiota kuunnellessani mietin kulttuuri/media/tuotanto-osuuskuntaamme Armas Kollektiivia – sekä niitä muita enemmän tai vähemmän epämuodollisia kollektiiveja joihin se ideatasolla itseni kautta kytkeytyy.
  • Korppiradio on yhteisöllinen kokeilunhaluinen kulttuuritoimija, joka luo melko aktiivisesti ja persoonallisen vallattomalla tavalla uutta rajatonta lähimediaa – rakentaen samalla vuorovaikutteista sosiaalista verkostoa, ja toimii käytännössä ilman rahaa. Kammari on tila, joka toimii motivoituneiden yhteisöjen ja yksilöiden kohtaamispaikkana sekä käytännönläheisen toiminnan ja kulttuurin pajana – samankaltaisin periaattein, ihmisten ehdoilla.
  • Vadelma on elävän musiikin sekä audio/visuaalisen ja elävän taiteen parissa toimivien duunareiden ja harrastelijoiden kulttuuriyhdistys, joka toimii ja skaalautuu jaetun tilan ehdoilla ja yhteisen luovuuden kautta. Alppipuiston kesä on yhteisöjen löyhähkö kollektiivi, jota yhdistää yhteinen kaupungin kulttuurikeskuksen rahoittama kesätapahtumien sarja.
  • M2HZ on avoin kaupunkitelevisio, joka toimii parhaansa mukaan public access -periaatteen mukaisesti – tällä hetkellä mediakulttuuriyhdistys m-cultin masinoimana ja julkisin varoin tuettuna.
Armas Kollektiivi kaipaa muotoaan. Se syntyi halusta tehdä yhdessä laadukasta, tiedostavaa ja kriittistä journalismia ja av-tuotantoa; mutta hyvä ideahiillos hiipui alkuinnon jälkeen, koska kollektiivisesti tuotetut korkeatasoiset av-tuotannot tahtovat syödä resursseja (aikaa / rahaa) joita meillä ei lähtökohtaisesti ylen määrin ollutkaan. Yhteislähtö olisi vaatinut jengiltä Isoa Motivaatiota ja organisointikykyä ja energiaa ja yhteisfokusointia. Motivaatiota epäilemättä meiltä kaikilta löytyy, mutta yhteismotivoituminen tuntuu jossain määrin utopialta – niinpä osuuskunnasta tulikin nopeasti pelkkä yksittäisten projektien laskutusalusta. Mutten epäile etteikö yhteismotivaatiotakin voitaisi löytää.
Itselläni motivaatiota syntyy mm. epäkaupallisen ja avoimen tilan jatkuvasta vähenemisestä ja ylipäänsä todellisuuden realiteettien paremmasta ymmärtämisestä; siispä koen että Armaan pitäisi olla jonkinlainen vapaan median ja kestävän kulttuurin inhimillinen esitaistelija, ja muutoksen agentti. Armas voisi tuottaa omalla skaalallaan avointa kulttuuria, musiikkia, ääntä, elokuvia, mediaa, taidetta, tapahtumia ja synnyttää uudenlaista verkkokulttuuria ja ohjata uudenlaiseen kulutuskäyttäytymiseen. Tässä kohden tulevat kuvaan mainitsemani muut kollektiivit.

Olisiko osuuskunta säädettävissä avoimen kollektiivin hallinnoimaksi yleiskäyttöiseksi toiminta- ja resurssityökaluksi, joka sivussa voisi turvata resurssejaan luovuttavan osallistujan oman toimeen tulemisen? (Ko-operatiivi olisi kuvaavampi sana kuin osuuskunta, koska yhteisesti operoiminen on itsessään tärkeämmässä roolissa kuin omistamisrakenne.) Kenelle toimeentulo osuuskunnan kautta on kysymyksessä, tarvitsee ehkä miettiä ensin uudelleen mitä ja paljonko todella tarvitsee toimeen tullakseen. Luova työ, yhteinen tila ja jaettu aika on rahaa arvokkaampaa.

Sille olisi hyvä määrittää ja sopia universaalit perusteet: sen pitää olla Avoin (kuten open source), yhteinen (kuten commons) ja oma (kuten Armas).
Puheenjohtajan päiväkirja

Vadelma 10 v

Aika harvakseltaan tosiaan on tullut kirjoiteltua tänne PJ-blogiin, mutta nyt ainakin on tuplasti syytä, sillä olen tätä nykyä Vadelma ry:n hallituksen ohella myös pian parivuotiaan kulttuuri/tuotanto-osuuskuntamme Armas kollektiivin hallituksen uusi puheenjohtaja.

Nämä molemmat ”nakit” ovat olleet sellaisia, joiden soisin myös kernaasti olevan jonkun toisen (luovalla ja yhteisöllisellä tavalla motivoituneen) ihmisen hoidossa – mutta jostain syystä tätä pj-nakkia napsahtelee aina tähän suuntaan. Vadelman osalta jo kymmenen vuotta tulee täyteen, Armaassa jatkan nyt ainakin seuraavaan vuosikokoukseen.

Tällainen (yhteisöllinen) kulttuuritoiminta on silti sen verran mielekästä, että en valita – vaikka vastuu totta kai sitoo tosi paljon. Otan tämän samalla kuitenkin tilaisuutena vapauttaa mielikuvitus villiin ja luovaan liitoon ja etsiä uudenlaista olemisen tapaa näiden yhteisöllisten organismien synnyttämästä ilmakehässä. Peruskysymysten parissa: Mitä on elää? Mitä on työskennellä?

Olisi joka tapauksessa myös tarvetta saada kirjoitettua jotain tuoreita ajatusten alkuja sekä joitain päivitettyjä suunnitelmia alas. Siis kuulemiin.

Puheenjohtajan päiväkirja

Vapaasta kehityksestä

Netti-aktiivisuus on näköjään kohdallani hyvinkin kausiluontoista, ainakin mitä tulee blogikirjoitteluuni. Viime pj-kirjoituksestani on vierähtänyt puolentoista vuoden tovi.
Kaikki muukin kirjoitteluharrasteluni on viime aikoina rajoittunut muutamaan uuteen biisiin sekä satunnaisiin Vadelmaan tai muihin töihini liittyviin välttämättömyyksiin; muistiinpanoihin, suunnitelmiin ja sen sellaisiin.

Kirjoittaminen – erityisesti ajatuksella – on kuitenkin aina ollut minulle antoisaa, se ehjää pirstaleista maailmankuvaa ja kypsyttää ajatusten ituja. Samoin kuin hyvän kirjan lukeminen tekee hyvää mielelle; sanojen ja lauseiden takaa avautuu maisema, joka parhaassa tapauksessa ottaa sisäänsä ja antaa pohjan kulkea ja tilan hengittää.
Parhaassa tapauksessa kirjoittaminen vie yhä uusiin avariin maisemiin, jossa olemassaolon eri puolet saavat sulaa irti itsestään ja vain olla.

Tämän paluun kirjoittamisen pariin käynnisti hyvin negatiivinen tunne – jostain inhon, surun, vihan ja säälin välimaastosta;
näin sattumalta televisiosta MTV3-kanavalta pienen pätkän Idols-ohjelmaa. Nähdäkseni Idols-formaatissa kiteytyy läntisen maailmamme onnettomuus ja sokea piste.
Se että kilpailu nostetaan päämääräksi, ja suosio ja maine korkeimmaksi tavoitteeksi.
Se että ihmiset jo lapsesta saakka huiputetaan tavoittelemaan Unelmaa.
Se että ne, jotka eivät sovi muottiin, lytätään ilmeisen julmasti.
Ja se, että siitä lyttäämisestä tehdään viihdettä, koko kansalle.
Ja pahinta kaikessa on, että siinä sivussa Koneisto ruokkii itseään, ja samalla sitä äärioikeistolaista arvomaailmaa, joka sen on synnyttänyt. Leipää ja sirkushuveja!

Mutta samalla minussa heräsi torkkuva kapinallinen, ja oivalsin että kapinalle on olemassa jo kanava: Vadelma. Olemme toki pienen pieni tekijä ja yleisömme on harvalukuinen, mutta me olemme. Me olemme vapaita tekemään vaihtoehtoista, omaehtoista kulttuuria, luomaan mahdollisuuksia luovaan ilmaisuun ilman kilpailua, ilman muottia, ilman voittajia ja häviäjiä.

Puheenjohtajan päiväkirja

Vadelma 5 vee

Vuosi 2009 on ollut Vadelmalle oikein hyvä vuosi joistakin takaiskuista huolimatta.
Yhdistyksen 5-vuotistaipaletta juhlistettiin syyskuussa ensin jäsenistön kesken virallisena päivänä 25.9. Lauttasaaren tiloissamme järjestetyillä mainioilla bileillä. Marraskuussa sitten Vadelma heittäytyi Kallio kipinöi -meininkeihin ja järjesti varsin onnistuneen yhteisnäyttelyn ja Vadelmaklubin Libertéen (jossa ensimmäinen Vadelmaklubi ja yhteisnäyttely järjestettiin viisi vuotta sitten).
Viikkoa Vadelmaklubin jälkeen järjestettiin Kulttuuritalossa VadelmaGaala, jossa oli tarjolla 6 euron huokeaan hintaan mahtava kattaus Visuaalista Taidetta, Draama Kokeiluja ja Elävää Musiikkia. Yleisöä tapahtumassa oli vajaat 300, mikä oli aika vähän talon kapasiteettiin, hintaan ja ohjelman laatuun nähden, mutta tunnelma oli hieno. Vadelmalaiset keräsivät toiminnalleen rahaa pitämällä Kultsalla narikkaa.
Hillo-lehden uhkea neljäs numero julkaistiin VadelmaGaalan yhteydessä, ja kokonaisuudessaan alkaa tuntua että Vadelma on nyt entistä enemmän UG, mutta samalla entistä useamman tietoisuudessa – ja mikä parasta, yleensä positiivisessa valossa. Tästä on hyvä jatkaa.

Puheenjohtajan päiväkirja

Ikävyyksiä, murheita

Tänä vuonna viisi vuotta täyttävällä kulttuuriyhdistyksellämme on riittänyt maallista murhetta matkan varrella. Kun toimintaamme on jotakuinkin pystytty pyörittämään vuodesta toiseen tarkoituksemme mukaisesti suunnilleen nollatuloksella, nyt yhdistyksellä on velkaa josta pitäisi suoriutua, sekä lisää synkkiä pilviä pään päällä.

Viime vuonna entinen Lönnrotinkadun vuokranantajamme (2005-2007) vaati meitä maksamaan yli kuuden tuhannen euron edestä lisämaksuja, jotka koostuivat sellaisten tilojen vuokrista, jotka olimme jo kirjallisesti irtisanoneet (mm. koska emme pystyneet enää jatkamaan niissä toimintaamme kun sähkö ja vesi oli katkaistu talosta saneeraustöiden vuoksi), ja hulppeasta purku- ja siivouslaskusta, joka koostui edellisten vuokralaisten tekemien rakennelmien purkamiskuluista sekä näiden tiloihin hylkäämien tavaroiden roudaus- ja jätemaksuista. Niiltä osin kuin katsoimme nuo hämmentävät vaatimukset edes jossain määrin aiheellisiksi, maksoimme ne pois – eikä yhdistystä onneksi sen jälkeen ole uhkailtu oikeustoimilla eikä uusia laskuja ole tullut, vaikka pelko näistäkin on yhä olemassa.

Tänä vuonna harmeja on koitunut Vadelman aktiivisesta tapahtumatoiminnasta.
Huhtikuun aikana järjestimme Galleria Maa-tilassa Samuel Huberin taidesäätiön tukeman Vadelmatiloja -näyttely/tapahtuman, joka monipuolisuudessaan ja osallistuvien taiteilijoiden määrässä oli mielestäni yksi kautta aikain hienoimmista tuotannoistamme. Ikävä asia, joka tuon tapahtuman yhteydessä koettiin, oli tilaan tehty murto. Tullessamme avajaisviikonlopun jälkeen avaamaan näyttelyä saimme havaita, että tilaan oli murtauduttu installaatiotilana olleen tuulikaapin kautta ja mm. Vadelman tietokone, skanneri/printteri ja videokamerat (joista toinen oli lainattu), av-lainaamon videotykki, Maa-koulun dvd-soitin, oma läppärini sekä jonkin verran muuta tavaraa oli viety – yhteensä noin parin tuhannen euron edestä. Mitään vakuutuksia ei ollut, mikä osaltaan lisäsi murron ikävyysastetta; mutta saimme olla kiitollisia ettei taideteoksiin oltu kajottu ja itse tila sekä mm. oma akustinen kitarani oli jätetty rauhaan – ja että itse taidetapahtuma saatiin vietyä menestyksekkäästi loppuun työpajoineen ja televisiokeskusteluineen.

Seuraava murheen aihe oli toukokuussa neljättä kertaa järjestetty perinteinen Vadelma kukkii -puistokonsertti Alppipuistossa, johon aikaisempina vuosina olemme saaneet avustusta Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskukselta, ja johon jälleen haimme muutaman sadan euron apurahaa. Konsertin kulut nousivat tänä vuonna (hyvän äänentoistolaitteiston vuokraamisen johdosta) aiempia vuosia suuremmiksi – ja kun ennen tapahtumaa tiedustelin KulKelta saammeko avustusta, sain kuulla ettei hakemustamme oltu ehditty käsittelemään joidenkin viraston muuttokiireiden vuoksi. Vadelmatapahtuma kuitenkin tästä huolimatta järjestettiin, olihan se osa Kallio kukkii -ohjelmistoa ja kaikki järjestelyt meidän osaltamme oli hoidossa.
Myöhemmin sitten valmistellessamme seuraavaa tapahtumaa, Vadelma Festiä, sain kuulla että Kulken päätös oli kielteinen. Perusteluina oli että Kallio kukkii -tapahtumaa tuetaan jo, eikä yksittäisiä tapahtumia enää rahoiteta. Kallion kulttuuriverkosto, joka tässä kohden oli joutunut kaupungin myöntämän kulttuuriapurahan kanavoijan epäkiitolliseen tehtävään, ei ymmärrettävästikään ollut ollut tietoinen Vadelman järjestämän tapahtuman kuluista ja kysyessäni heiltä nyt jälkikäteen avustusta kaikki rahat oli tietysti jo jaettu, mikä oli kaikkien mielestä harmillista, niinpä Kallion kulttuuriverkosto päätti kuitenkin korvata Vadelman kuluista 300 euroa, vaikka tämä heidän sitten pitikin riipiä kasaan joistain muista kuin Kallio kukkii -määrärahoista; olemme tästä erittäin kiitollisia Kallion Kulttuuriverkostolle.

Kesän päätapahtuman lähestyessä alkoi näyttää siltä, että myös Vadelma Fest ’09 tulisi tuottamaan taloudellista tappiota; Nurmijärven kunta ei myöntänyt tapahtumaan apurahaa, eikä lippuja mainostuksesta huolimatta oltu myyty ennakkoon kuin vaivaiset kymmenisen kappaletta – huolimatta todella edullisesta hinnasta (10 e / 2 päivää) ja hienosta esiintyjäkaartista – epävirallisen tavoitteemme ollessa sata myytyä ennakkolippua. Päänvaivaa aiheutti lisäksi huviluvan edellyttämän neljän kortillisen järjestysmiehen löytäminen; viikonlopulle löydettiin lopulta yksi vapaana oleva järkkäri, joka sitten Fest-päivän aamuna ilmoittikin olevansa 39 asteen kuumeessa. Myöskään emme olleet ehtineet saada päätöstä Hyvinkään poliisille toimitetusta tapahtumailmoituksesta, mutta tuossa vaiheessa tapahtuman peruminen olisi ollut yksinkertaisesti mieletöntä kaiken henkisen sekä taloudellisen satsauksen ja isojen järjestelyjen jälkeen.
Tapahtuma sujui pääosin kuitenkin järjestelyjen osalta varsin mallikkaasti – kiitos monien vapaaehtoisten vadelmalaisten. Mutta sää oli kolea ja yleisöä lopulta vain vajaat 50 koko viikonlopun aikana, ja Vadelman Festistä tekemät tappiot nousivat lähelle tuhatta euroa.
Poliisi kävi paikan päällä kahdesti, ensin lauantai-iltapäivänä tsekkaamassa tapahtuman luonteen – en itse päässyt keskustelemaan heidän kanssaan sillä olin samanaikaisesti esiintymässä bändini kanssa lavalla – ja toisen kerran yhdeltä yöllä kertomassa että tapahtuma pitää lauantain osalta lopettaa, sillä huvilupamme on klo yhteen. Tämä oli harmillista, koska esiintymisaikataulut olivat luonnollisista syistä myöhästyneet ja tuolloin Barefoot Brothers oli vasta lopettelemassa keikkaansa eikä toinen pääesiintyjistä Plain Ride ollut vielä ehtinyt edes aloittaa. Kävin kuitenkin poliisin kehotuksesta ilmoittamassa yleisölle, että joudumme tältä päivältä sulkemaan äänentoiston, ja loppuiltaa jatkettiin rauhallisesti leirinuotion ääressä.
Tapahtuman jälkeisellä viikolla meitä sitten puhelimitse kehotettiin hakemaan meille myönnetty huvilupa Nurmijärven poliisilta, minkä teimme. Lupa näytti minun silmiini olevan ihan ok, eikä siinä esim edellytetty järjestysmiehiä.

Tänä aamuna sain tänne Berliiniin soiton Hyvinkään poliisilta ja minulle kerrottiin, että Vadelma Festin järjestelyissä on todettu olevan puutteita ja minut tullaan hakemaan Vadelman ja tapahtuman vastuuhenkilönä asiasta kuulusteluun kunhan palaan Suomeen. Mainitut puutteet tai laiminlyönnit liittyivät ensinnäkin anniskelulakiin, sillä myönnetyn luvan mukaan kenelläkään ei olisi saanut olla hallussaan päihdyttäviä aineita. Meidän olisi pitänyt kieltää ihmisiä tuomasta alkoholia festarialueelle ja takavarikoitava mukana tuodut mahdolliset kaljatölkit ja viinipullot. Toiseksi olimme rikkoneet lakia jatkamalla konserttia yli luvassa lukevan ajan. Tässä on mielestäni hyvä huomioida, että esimerkiksi naapurit eivät olleet tapahtumasta valittaneet, vaan poliisi vain tuli vain tarkistamaan että noudatamme aikataulua, jonka olimme itse poliisille ilmoittaneet (Plain Riden olisi pitänyt aikataulun mukaisesti soittaa jo klo 00). Kolmas poliisin mukaan puutteellinen asia oli, ettemme olleet ottaneet vakuutusta tapahtumaan.

On todella ikävä ajatus, että Vadelmalle tässä tilanteessa rapsahtaisi vielä sakot noiden mainittujen taloudellisten tappioden lisäksi. Vadelma fest ’09 oli kuitenkin ry:mme varsin pienimuotoinen, hyvähenkinen kokoontuminen, jonka pääpaino oli elävässä musiikissa ja taiteessa sekä yhdessäolossa.

Nykyisessä taloustilanteessamme saattaa hyvinkin olla niin, ettei Vadelma kestä tätä mahdollista uutta rasitetta. Siksi olenkin henkisesti jo itse varautunut (unohtamaan ajatuksen uuden kitaran ostamisesta ja) maksamaan mahdolliset sakot.
Vadelma on viime aikoina saanut paljon kiitosta mm. Vadelmatiloista, lukuisista M2HZ-kanavalle tuotetuista ohjelmista, osallistumisesta muiden järjestöjen tapahtumiin jne. Nyt vain alkaa tuntua, että olisi hyvä saada myös taloudellista tukea jostain taholta. On mielestäni kurja ajatus, että ne jotka vapaaehtoisina vastaavat kulttuuritapahtumien järjestämisestä, joutuvat lopulta vastaamaan myös tapahtuman kaikista mahdollisista yllättävistäkin kuluista. Tukijoita tarvitaan nyt!

Kaiken tämän talousmurheilun keskellä olen kuitenkin toisaalta tyytyväinen ja ylpeä siitä, mitä olemme Vadelmassa saaneet yhdessä aikaan. Tapahtumat elävät ja monipuolistuvat, ja tulossa olevat dokumentaariset lehti- ja videotuotantomme kertovat muillekin ihmisille miten hyvältä Vadelma voi maistua. Mutta talousongelmien kanssa painiskeleminen rasittaa kuitenkin yhteisiä henkisiä voimavarojamme, näyttää jopa aiheuttavan riitaisuutta hallituksenkin sisällä ja uhkaa siirtää yhdistyksen painopistettä sellaiseen suuntaan, jossa kulttuurin luominen ilmaiseksi alkaa tuntua järjettömyydeltä.

Puheenjohtajan päiväkirja

apurahablues

Miten nämä aina jäävät näin viimetinkaan?
Tänään umpeutuu SKR:n Uudenmaan rahaston haku. Aikomus oli hakea Vadelmalle avustusta poikkitaiteellisen Vadelma Festin järjestämiseen Nurmijärvelle, mutta nyt sainkin hommakseni hakea samasta lähteestä rahaa M2HZ-kanavan MEDIOINTI-hankkeeseen, joka tosin on hyvin lähellä sydäntäni myös. Mutta joo, työhön vaan käsiksi, aikaa on vähän.

Puheenjohtajan päiväkirja

eksistenssistä

Olenpa pannut merkille, kuinka tietyt asiat ylläpitävät näennäistä valtaansa ihmiseen ja harmaamaalaavat tämän todellista luontoa vaisuilla väreillään, ja kuinka ihminen siinä sivussa tylsyy. Tämä lieneekin yksi omista motiiveistani toimia visuaalisen taiteen ja elävän musiikin yhdistyksemme hyväksi: avata luovan yhteisöllisen toiminnan kautta ovia eksistenssiin, vapaaseen ja merkitykselliseen olemiseen.

Ihminenhän ensinnäkin haluaa tuntea olevansa turvassa, haluaa viihtyä ja tulla rakastetuksi ; maailman viimassa hän kaipaa takaisin kohtuun.
Ja tämä hänelle annetaan – palanen onnea – s.o. viihteen tarjoama helppo tyydytys; tästä pitää huolen KONEISTO. Sen palveluksessa ovat radio, televisio, Hesari, Facebook, katumainonta ja mitä vielä?: kaikki ihmisten mediaa joka ihmistä tänään vahvasti yhdistää, sekä sivumennen kehottaa jatkamaan viihtymistä ja totta kai kuluttamalla voitelemaan koneiston rattaita. Ja ihminenhän palvelee tyytyväisenä koneistoa kun koneistokin siis palvelee häntä.
Ja jos elämä silti tuntuu jostain syystä epätäydelliseltä, ihminen voi sumentaa keskushermostonsa saatavilla olevilla myrkyillä ja kemikaaleilla.
Viihtyminen on helppoa eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Ihminen vain epäonnekseen ajautuu näin kulkemaan kehää, palaten aina sen ääreen mikä tuntui hyvältä – vaikkei se itse asiassa oikeasti todella tuntuisikaan miltään.

Ja hän unohtaa, että on avaruutta. Ei tule ajatelleeksi tähtiä.
Oih, puhun itsestäni. Ja puhun massasta. Näin me mennään.

Mutta. Kehästä voi – ja on oikeasti jopa helppo – astua ulos, muuttua passiivista aktiiviksi. Tämä kynnys eksistenssin puolelle vaatii vain askelen, irtioton; mutta se pitää toistaa loputtoman monta kertaa, jatkuvasti uudelleen.
Ja vaikka jostain väliin kummallisesti tunkee aina pelko ja epäily, ja mukavuuden halu valtaa mielen, mahdollisuus hypätä kynnyksen yli säilyy.
Kun tämän tajusin, minusta tuli kulttuuripummi; aloin käydä poikkitaiteellisissa tapahtumissa ja artsuleffoissa ja oudon marginaalimusiikin konserteissa. Tunsin että olin hengeltäni köyhä kerjäläinen, joka sai vähän sielunruokaa hetkellisistä taide-elämyksistä. Ja se ruokki minua ja maailmankuvani alkoi valottua.

Taide on eksistenssin ensimmäinen media, tekijän keino tavoittaa ihminen, ihmisen keino tavoittaa toinen. Astua taiteen sisälle, elävään kulttuuriin, aistit ja mieli avoimena. Se ei vaadi mitään. Se saa ihmisen resonoimaan, jos on saadakseen, ja avaa kanavan luovuuteen, jos on avatakseen.
Musiikki joka koskettaa ja vie. Kirja joka ravitsee. Tanssi joka liikuttaa. Kuva joka puhuu. Näyttely joka merkitsee. Esitys joka ei esitä vaan on. Taide ilman rajoja on ihmisen eksistenssin avain.

Oven takana on yhteisyys ja itsenäisyys.
Eksistenssi on jatkuvaa kommunikaatiota, valppautta, välittämistä, antautumista. Se on haluista ja luuloista luopumista, itsetietoista olemista ja oppimista. Intohimoa.
Se pyytää ihmistä rikkomaan rutiininsa ja pudottamaan suojansa. Se sanoo ihmiselle, että tämä on sinun maailmasi ja kaikkeutesi ja että sinä olet.