kosmas televisio

rapisee hidas hiekka
portaat pudottavat
takaperin askelein
vajoten kuljen
riittävän kauas, verhot
heiluvat, ovet
aukeavat

(astu sisään)

asemalle
jossa oudot konnarit;
heidät tunnen kyllä
ja he tuntevat minut
ja kohta kaikki on hoidettu:
pahvinpalassa reikä kulmassa ja
juna savuaa, kiskot, pilli huutaa

pitkä käytävä, tässä
avoin ikkuna ja valaistu yö
vapaa maa

lähellä
kuultava aavistus
enkelvalon kajo
unen piiri
haltian suru

läikähdys
yli toden reunan
unohdus
yli vuoren

puut ovat hopearunkoisia
kuinka ne hohtavat
ikuisina täällä
usvan hiipiessä
sormien välistä

kuultava uni
sen edessä syvä rotko
ei siltaa

kirkkaus
aamusiiven suhahdus
herätti minut

sukelsin
viileään virtaan:
tänään se on kylmempi
kuin eilen, muttei aurinko
ole vielä kylmennyt
kokonaan

ei läheskään.

mutta päivää ei oikeastaan ole
on vain auringonnousu
ja auringonlasku
ja yö

monet oppivat
jotain itsestään ja maailmasta
vasta tuhlattuaan kaikki päivänsä, yönsä
sielunsa ja ruumiinsakin
olemattomiin

jotkut oppivat
tultuaan tyhjin käsin tyhjään tilaan
avaruuden eteiseen
ilman iloa, surua, odotusta

ilman kuuta, kulta-aurinkoa, planeettaa
vettä, kiviä, tuulta, varjoja:

kaikki annettu pois
kannettu kaivoon johon
tämä syvä tuijotus

saapuivat sateet
vapaalle maalle
pisarpiiskoina
ja tihureina

valtasivat
tyhjät taivaat ja
virittivät maan rummun
ja sadetanssin

lätäköissä
raskaat pilvet
painuvat
ja hajoavat

väri on muuttunut aivan

tämä korkea paikka
jolle kiipesin
katselemaan pysähtynyttä aikaa
hitaasti virtaavaa
odotuksen usvaa
ja taivaaseen nousevia
puita

täältä näen
kuinka elokuun kaupunki
syttyy liekkeihin

lännessä
punainen kajo
mustuva taivas
puhuu kohtalonsa julki

aurinko
sihahtaa mereen
jättää savuavan taivaan
vapaan maan päälle

kaupunki
raukea kehto
sytyttelee valojaan ja
sen hermostossa syke
voimistuu

ikkunasta näet
tulivaunujen jäljet
tuntuu kuin
alkava yö = ikuisuus

uusi aamu on
kadulla harhailevien
varjokuvien kuvitelmaa

puupilareiden välissä
sammaltaipaleella
tanssivat varjot ja aurinko
tuulen säestyksellä

hirviuros astelee lähteelle

sienet nousevat maasta,
outo yhteiskunta
tai toisaalta ei niinkään

mihin täältä lähtisin?

juuret syvällä
rikkaassa maassa
muisti mennyttä

onko minulla
taivaassa keinuva latva,
runko surua?

tuulessa taipuvilla oksilla
havinaa ja
orava?

pelkkiä ääniä, epäilen,
en välitä.

polulla on mieli:
se on viisaus
joka paljastaa itsensä
sille joka kulkee
tyhjänä

olen lähtenyt
tuolta tullut tähän
nyt seuraan perhosta

huomasin sen katoavan,
lensi tuonne jonnekin
ryteikköön